Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
303112345
6789101112
13141516171819
20212223242526
272829303112

RSS

 18.12.2014 13:04 | usasyksy2014

TIISTAI 9.12.

Fort Myers – Chokoloskee Island Park

Ajomatka 135 km, YHT. 7.457 km (13.955 km)

Yksitoista viikkoa takana ja vaivainen yksi edessä. Sitten päästään nauttimaan Suomen vallitsevasta säästä. Täällä oli lämmin pimeä yö, mutta aamupuolella alkoi sataa ja päivä valkeni umpipilvisenä. Mittarissa +15, eikä se juuri yli 20 noussutkaan. Länsiluoteen puolelta kävi aika navakka ja viileä tuuli. Pilvipeite pysyi koko päivän, mutta kuten säätiedotus lupasi, sateen vaaraa ei ollut.

Teimme vielä leirikävelyn ja sitten vaan liikkeelle tietä 41 etelään kohti Naplesia (Napoli). Ja taas täytyi ihmetellä sitä kaupallisuuden määrää, mikä mahtui Fort Myersista hiukan ohi Naplesin, siis ainakin 50 km matkalla. Hidastakin eteneminen oli edelleen, sillä liikennevaloja ja autoja oli paljon.

Mielen piristykseksi päätimme koukata meren rantaan Marco Islandille, yhtä tietä sinne ja toista pois. Se oli kuitenkin tyhjä arpa näin autoturistin kannalta, sillä koko alue oli pyhitetty veneilylle turpeeseen kaivettuine kanavineen, ihan tuli Hollanti mieleen, ja rannan korkeine asuintorneineen. Siis takaisin 41:lle ja kohti itää.

Poikkesimme katsomassa viidakkoa vajaan kilometrin pituiselle lankkutielle, mutta aika viileästä säästäkö johtuen eläintarjonta oli vähäistä. Se rajoittui lintuihin, mutta muuten vetinen viidakkomaisema oli erikoislaatuinen. Ei ole seminole-intiaaneillakaan ollut täällä helppoa. Jostain syystä tien laidan miccosukee-intiaanien käsityöliike oli juuri tänään kiinni, joten pääsimme vain tarkkailemaan tarjontaa ikkunoista käsin. Varmaan tuli halvemmaksi.

Iltapäivä oli taas sen verran pitkällä, että oli jo aika etsiä leiri. Käymme opastuskeskuksessa ja mahdollisella rämeveneajelulla sitten huomenna. Kurvasimme siis viivyttelemättä ensin Everglades Cityyn ja sen läpi edelleen tien päähän Chokoloskee´hen. Muutama viikko sitten Floridan reissulla ollut ”ryhmämme ulkojäsen” Rauhalan Tuire ja Erkki olivat olleet tällä pikkuruisella saarella ”oikeanpuoleisessa” leirissä. Pienen hakemisen jälkeen löysimme sen ja saimme yöpaikan. Tässä maisemassa 48 taalan hinnan (sis. -10 % Good Sam alennuksen) pystyy ymmärtämään. Harmittavaa sen sijaan oli, että tuuli kävi suoraan mereltä tähän rantaan hyydyttäen ulkoiluhalut, vaikka lämpömittari näytti n. 18 astetta.

Pelikaaneja vaikutti juuri täällä olevan erityisen paljon, eivätkä ne säikkyneet ihmisiä. Kalastustoiminta on vilkasta, seudun monet laskurampit tuntuvat olevan kovassa käytössä, niin myös tämän leirin. Rannassa olisi ollut tosi kiva paikka auringonlaskun tarkkailuun, ellei tuuli olisi osunut täysillä juuri siihen.*

Leirin toimiston ystävällinen rouva muisti Rauhalat hyvin, sillä he olivat antaneet laatikon suomalaisia hapankorppuja kiitokseksi avuliaisuudesta. Nyt rouva on jo selvittänyt, että niitä saa Floridasta jostain ja aikoo hankkia korppuja lisää. Ovat niin hyviä.

Saimme leirinpaikan sikäli ahtaasta ja varsinkin hankalasta paikasta, että palmun oksat raapivat juuri makkarin kattoa. Ellei tyynny, joudumme varmaan vaihtamaan pimeässä paikkaa. Ja niin kävikin, sillä tuuli ei tyyntynyt, joten muutimme pimeydessä naapurin toiselle puolelle ja homma oli siltä osin kunnossa. Onhan juttu niinkin, ettei leirissä pitäisi olla puiden oksia niin matalalla, että ne osuvat autoon.

KESKIVIIKKO 10.12.

Chokoloskee – Big Cypress National Preserve, Midway Campground

Ajomatka 74 km, YHT. 7.531 km (14.029 km)

Tuulta esiintyi läpi yön, mutta se ei nyt haitannut, vaan yö oli sekä pimeä että hiljaisen rauhallinen. Viileän puolella kuitenkin pysyi. Mittari näytti aamulla +13. Näin holotna oli viimeksi ollut pohjoisessa Floridassa kaksi viikkoa sitten, ja siitä taaksepäin paljon kylmempääkin. Nyt ollaan sentään jokseenkin koko reissun eteläisimmässä kohdassa meidän osaltamme.

Lähdimme pengertietä Chokoloskeen pieneltä saarelta seuraavaan kylään, Everglades Cityyn. Nimen jälkimmäinen osa tuntuu hiukan mahtipontiselta tässä mittakaavassa. Kurvailimme joen puoleisia pikkukatuja ja pian olimme taas päätiellä juuri ennen siltaa. Mietimme rämeveneellä pientä lenkkiä, mutta ajoimme ensin kyselemään yleisiä asioista muutaman kilometrin päähän Big Cypress –luonnonsuojelualueen opastuskeskukseen.

Siellä saimme selvyyttä muutamaan asiaan, mm. leireihin. Talon takana oli lankkutie, joka johti aivan joen rantaan, jossa oli tänään nähty tälle alueelle tyypillisiä manatee´ita, mikä lienee niiden mahd. suomenkielinen nimi. Ne kuitenkin ovat jonkinlaisia merileijonan tai –norsun sukulaisia. Isoja ne ainakin olivat, onnistuimme näkemään muutaman aivan pinnan alla. Ne eivät juuri käy pinnassa, paitsi sieraimien osalta.

Sitten lähdimme metsästämään rämeveneretkeä, airboatia. Ensimmäinen yritys Everglades Cityssä tuotti vesiperän, sillä puolen tunnin retkeä olisi joutunut odottamaan pari tuntia. Meistä se tuntui turhalta ja toisesta paikasta päätien 41 varrelta pääsimmekin kyytiin miltei lennosta. Kiertelimme rämeillä mangrovepuu metsien seassa ja näimme paitsi lintuja (taas), myös neljä suurta alligaattoria, kolme rannalla ja yksi oli uimassa. Mangrovet muuten eivät ole tälle alueelle luontaisia kasveja, vaan ne ovat asettuneet seudulle maan muokkauksen seurauksena. Nousuvesi pääsee pitkälle sisämaahan ja tuo mukanaan mangroven siemeniä. Ellei täällä olisi runsaasti veneliikennettä, alue kasvaisi pian umpeen.

Tämä pullukka alligaattori on ainakin saanut evästä...

445-heppaisen V8-moottorin ja ilmapotkurin vauhdittamana litteäpohjainen vene menee vaikka aamukasteessa, ja jopa aika kovaa, lähes 40 solmua. Välillä mentiin vauhdilla, sitten temppuiltiin sladissa ja jyrkillä käännöksillä. Kyseessä oli 28 taalaa/hlö kipparin show, mutta se oli ihan kiva kokemus. Tosin emme tämän perusteella oikein keksineet, mitä iloa olisi ollut vielä pitemmästä retkestä. Tarjolla oli jopa parituntisia.

Seuraavaksi poikkesimme P.H. Williamsin tienvarsipuistossa, jonka rannassa loikoili aika iso alligaattori parin metrin päässä yleisöstä. Varsinainen juttu täällä kuitenkin tuntuvat olevan linnut, joita on aivan mielettömästi ihan vilkkaan tien reunaojissa. Niitä istuskelee puissa ja rannoilla, tai on uiskentelemassa sadoittain. Joku onkin sanonut että nimenomaan Florida on lintujen tarkkailijan paratiisi. Ainakin se tuntuu olevan lintujen paratiisi.

Jos omat taidot eivät riitä tunnistamaan luontokappaleita, oli kahdella kävelysillalla rangerit päivystämässä ja heiltä sai halutessaan tietoa. Rangerin opastuksella mekin nähtiin yksi käärme ja omalla huomiolla kilpikonna.

Seuraava tienvarsikävely Kirby Storter Parkissa oli upein kokemamme. Runsaan puolen kilometrin lankkutie meni syvälle rämeelle, jossa kaikenmoisin lintuja, erityisesti kahlaajia oli runsaasti. Paikalliset siivekkäät ovat varmaankin aika tottuneita ihmisiin, sillä ne eivät mitenkään häiriintyneet kameroiden räiskeestä. Voittopuolisesti täällä on erittäin paljon erikokoisia valkoisia lintuja, esim. valkoinen ibis on yleinen. Osa linnuista on mustia sukeltajia, jotka kuivaavat itseään auringonpaisteessa hauskasti siipiä levittämällä.

Tällä alueella oli myös runsaasti vedestä kasvavia ”elefantinjalka” sypressejä, jotka tummanpuhuvina aikaansaavat kummitusmetsän tunteen.

Tosi hieno kävely, jonka jälkeen koukkasimme katsomassa tien toisen puolen leirintäaluetta Monument Lakella. Jos kello olisi ollut enemmän, olisimme jääneet siihen, mutta nyt eivät kivat järvenrantapaikat saaneet meitä asukeikseen.

Edellisen kävelyn jälkeen Oasis –opastuskeskuksen aidatut vesiplotit tuntuivat lähinnä järjestetyltä eläinharhalta, mutta tavanomaisten lintujen ohella täällä uiskenteli sadoittain puolimetrisiä ”käveleviä kissakaloja”, sekä varmaan parikymmentä isoa alligaattoria. Ne loikoivat auringossa niin värähtämättä, että vaikuttivat täytetyiltä – kunnes tuli aika lähteä uimaan. Joku signaali lähetti niitä monta yhtä aikaa laiskasti kellumaan.

Sitten olikin enää parin kilometrin ajo Midway-leirintäalueelle, joka oli miltei tyhjä ja jälleen varustettu omalla pikku järvellä, jonka ympärille leiri oli siististi sijoitettu. 30 taalaa sähköllä ei tuntunut pahalta tässä ympäristössä. Leiri-isäntä sanoi, että katsokaa vähän ympärillenne, sillä hän oli tänään nähnyt järvessä alligaattorin.

Vieressämme oli pariskunta Pohjois-Dakotasta, olimme nähneet heidät jo aikaisemmin metsäkävelyllä. Siinä jutellessa selvisi sen verran, että heidän lähellään asuu paljon suomensukuisia, lähimpinä naapureina Karlssonit, joiden tausta on Suomessa.

Päivä oli erinomainen nähtävyyksien osalta, eikä se veneretkikään hassumpi ollut. Kun vielä kolea tuulikin tyyntyi ja lämpömittari asettui 20 asteeseen, niin olo oli taas loistava. Ilta oli täysin pilvetön ja auringon laskun jälkeen alkoi viilentyä, joten tiedossa on jälleen näin etelään poikkeuksellisen kylmä yö. Ainakin eilinen oli sitä leirimme väen mielestä.

TORSTAI 11.12.

Big Cypress – Lantana, Mäkisen piha

Ajomatka 206 km, YHT. 7.737 km (14.235 km)

Ja kyllä olikin aamulla viileää. Oli peilityyntä ja täysin sininen taivas, mutta mittarissa 10 astetta. Järvestä nousi usvaa, jonka aurinko kuitenkin pian hävitti. Mutta ei hätää, kyllä tämä Floridan toinen tämän reissun jääkausi mitä todennäköisimmin päättyy ensi tiistaina iltapäivällä…. Itse asiassa päivästä tuli aika lämmin ja hyvä, koska ei tuullut melkein ollenkaan. Mittarissa oli parhaimmillaan 22 varjossa.

Jatkoimme suoalueen poikittaistietä itään kohti Miamia, mutta emme niin pitkälle. Muutaman kerran pysähdyimme, mutta alligaattoreita ei aamun viileydessä osunut kohdalle kertaakaan. Lintuja oli tietenkin taas paljon. Olimme miccosukee-intiaanien mailla ja suovenetoimintaa oli paljon. Satuimme koko reissuun suurimpaan safaripaikkaan. Tai helppohan täällä on osua, kun kaikki on yhden tien varrella. Väkeä oli linja-autokaupalla ja veneet olivat suurimpia tapaamiamme, jopa kaksimoottorisia.

Pienempiä veneyrittäjiä oli useita. Matkalla oli myös Floridan pienin postitoimisto, valkoiseksi maalattu noin puolen pienen kontin kokoinen koppi, jossa oli toimintaa ja työntekijä. Pysähdyimme myös päällisin puolin värikkään ja mukavan näköiseen Miccosukee-turistikylään. Täällähän intiaanien talot on katettu palmunlehvillä. Emme kuitenkaan menneet takaosaan katsomaan tunnin kuluttua alkavaa alligaattoripainia, vaan tyydyimme visuaalisiin vaikutelmiin. Odotimme tapaavamme samanlaisen monipuolisen perinnetavaraa myyvän kaupan, kuin Evergaledesin alussa se suljettu, mutta tämähän olikin kuin loppua odottava tavarapulasta kärsivä paikka. Pysäköintialueet sen sijaan olivat aivan mielettömän kokoiset.

Miami lähestyi, emmekä halunneet joutua sinne, joten käännyimme inkkareiden ison kasinon kohdalta pohjoiseen aution suoalueen läpi. Ajoimme isoja moottoriteitä Fort Lauderdalen vierestä kohti pohjoista ja Lantana/Lake Worth suomalaisalueita. Liikenne sujui hämmästyttävän hyvin. Jos täällä haluaa päästä eteenpäin, on pakko ottaa tosi vilkas 4-6-kaistainen I-95. Autoja on paljon, mutta matka sujuu – kunnes tapahtuu kolari.

Tietenkin oli pakko mennä Suomi-kahvilaan lohileiville ja wienermunkeille. Siellä tapasimme Martineerot ja aivan sattumalta vanhan tutun Silvo Viitasen, joka oli hiljattain tullut kokeilemaan kolmen kuukauden Floridassa asumista. Kävimme myös South Palm Beachin puolella morjenstamassa yhä jalkavaivaa potevaa Eero Mäkistä, jonka kontissa lähtee hieman tavaraa kohti kotia. Sen seurauksena päädyimme yöksi Eeron tontille, jossa rakennustyöt ovat hieman lepovaiheessa, mutta alue sopi hyvin yöpymiseen.

Viime aikoina syrjäseuduilla yönsä viettäneille tämän ruuhkaksi asti astun seudun yön valoisuus yllätti, sillä joka puolelta heijastui valoja hajanaiseen pilvipeitteeseen. Ilta viileni heti auringon laskettua, mutta vaikutti kuitenkin lämpimämmältä kuin eilen. Auttaisiko meren läheisyys.

PERJANTAI 12.12.

Lantanan seutu

Ajomatka 36 km, YHT. 7.773 km (14.271 km)

Kylläpä vaan mittarissa oli aamulla vain se 10 astetta, mutta tänään lämpeni nopeammin. Kahdeksalta oli varjossa jo 15 ja tyyntä, mikä aina parantaa olosuhdetta. Leipomossa sanoivatkin eilen, että sään pitäisi olla normalisoitumaan päin.

Tänään oli ohjelmassa asioiden hoitoa, rahtitavaroiden pakkaamista ja kyläilyä. Tällä seudullahan asuu paljon suomalaisia, puhuvat epävirallisesti kymmenestä tuhannesta vakituisesta, joka talvikaudella luku nousee selvästi, varmaan 5.000:lla. Asuntojen myynti suomalaisillekin on taas piristynyt, sillä hinnat ovat olleet aika edulliset.

Aloitimme kyläluutailun Osborne-järven tuntumassa talvisin asuvista Leena ja Teuvo Souliosta. He ovat asuneet Amerikassa melkein 50 vuotta, ensin Bostonin lähellä Massachusettsissa, ja vuodesta 1973 Alaskan Anchoragessa. Nyttemmin talviosoite on vajaat puoli vuotta Floridan lämmössä. Me emme heitä aikaisemmin olleet tavanneet, mutta meillä on yhteisiä tuttavia Alaskassa, mm. Marke ja Reijo Vana, sekä Seija ja Matti Raja jne. Teuvo on kova kalamies, hänellä on mm. oikeus paikallisten asukkaisen kalapyörään, joen pyörittämään laitteeseen, joka automaattisesti poimii joesta kaloja. Henkilökohtainen lohiennätys virvelillä on 37,5 kiloa. Huima kala valokuvassakin.

Soulioilla vierähti nopeasti kolmetuntinen. Kahvittelun yhteydessä maisteltiin mahtavaa Alaskan lohta, jota Teuvo oli ottanut pakasteena mukaan Floridaan tuollaiset 25 kiloa. Sitten olikin aika taas hypätä matkailuautoon ja ajaa Lantanan Suomi-talon parkkipaikalle. Sieltä tuli meidän hakemaan South Palm Beachin rannassa asuva rallin 1983 maailmanmestari Hannu Mikkola. Mikkoloilla on ollut kämppä samassa talossa kuin esim. Eino Grönillä jo 35 vuotta ja hekin viettävät täällä joka talvi melkein puolet vuodesta.  Siellä jatkettiin johdonmukaisesti kalakahveilla, Arja nimittäin on melkoinen ruoanlaiton harrastaja. Hyvää oli taas, eikä tänään sitten tarvittukaan erillistä iltaruokailua. Kiitos vaan kaikille mukavista tapaamisista ja kestityksestä.

Siinä jutustellessa ja Atlantin aaltoja katsellessa vierähtikin aikaa taas sen verran, että piti palata Suomi-talolle asuntoautolle. Oli jo pimeää kun kurvasimme Mäkisen Eeron pihaan yöksi. Emme viitsineet mennä läheiseen John Prince –leiriin kuten ensin ajattelimme, sillä pimeässä oli jokseenkin sama missä nukkui.

Olimme olleet koko päivän nettimotissa, eikä puhelimeenkaan tullut viestejä matkalaisilta, joiden kärki on jo Kissimmeen viimeisessä leirissä Orlandon kulmalla.

LAUANTAI 13.12.

Lantana – Malabar, Enchanted Lakes RV Resort

Ajomatka 257 km, YHT. 8.030 km (14.538 km)

Melkein yhtä viileä 12 asteen aamu kuin eilen ja muutenkin aika samanlainen, oltiinhan Floridassa. Aamupäivällä ohjelmassa oli lähiajelua ja klo 11 kokoonnuimme Mäkisen varastolla Delrayssa lastaamaan Suomeen lähtevät laatikot. Matkalla sinne pihapiirissä kohdattiin taas muutama lisko, joista yksi isompi oli erityisen värikäs. Ja kymmenkunta riikinkukkoa oli tietysti odottamassa ruokatarjoilun alkua. Joukossa oli yksi harvinaisempi miltei kokovalkoinen.



Edellisellä kerralla tämä veijari oli ihan vihreä,,, nyt oli tullut oranssia sekaan...

Kun tavarat oli tungettu Suomeen lähtevän 1966-mallisen Mercuryn kyytiin, oli aika hyvästellä Mäkiset. On aina kiva tavata Eero ja Ülle, vaikka nyt Eeron virtapuoli oli hieman heikommassa jalan loukkaantumisen takia. Parempaan ollaan kuitenkin menossa. Päätimme vielä ikään kuin finaalin kunniaksi Martineerojen kanssa poiketa Suomi-leipomossa jäähyväiskahveilla. Paikalla oli tutusti suomalaisporukkaa, joiden kokoontumispaikkana tämä Palm Coast Bakery ja Cafe on ollut jo vuosikaudet. Nyt oli vain niin, että ehkä viikonlopun takia vitriini oli miltei tyhjä leivonnaisista, mutta saatiin sentään kokoon ainekset.

Kello oli jo pitkällä iltapäivässä, joten päätimme ajaa I-95 päätietä kohti pohjoista, vaikka se kokemuksena onkin kaukana miellyttävästä. Rantatie olisi ollut täällä niin kertakaikkisen hidas, että luovuimme siitä. 4-6-kaistaisella moottoritiellä oli rajusti liikennettä ja tavanmukaisesti romua. Mekin jouduimme monen muun lailla ajamaan irronneen kuorma-auton renkaanpinnan yli, onneksi ei tapahtunut muuta kuin että generaattorin pakoputki vähän vääntyi.

Olimme katsoneet Passport America –kirjasta Malabarin vierestä leirin, jonne kurvasimme runsaat 100 mailia myöhemmin. Saimme aivan kelpo paikat 20 taalalla ja ehdimme vielä hieman nauttia iltapäivän lämmöstä ja uima-altaastakin.

Tämän jälkeen on enää reissusta jäljellä kaksi yötä, molemmat Kisimmeen leirissä, jossa keskitytään siivoamiseen, pakkaamiseen, viimeisten nuotiopuiden polttoon ja rääppiäsiin.

SUNNUNTAI 14.12.

 Malabar – Kissimmee, Orlando/Kissimmee KOA

Ajomatka 113 km, YHT. 8.143 km (14.641 km)

Taas 10 mittarissa, tyyntä ja täysin sininen taivas. Ei vaan meinaa vieläkään lämmetä, vaan ollaan aika lailla floridalaisen tammi-helmikuun talven lukemissa – eikä silloinkaan aina oli näin viileitä öitä. Päivät ovat kyllä miellyttävät, jos ei tuule, mutta lämmin aika jää lyhyeksi. Auringon laskiessa lämpömittari romahtaa nopeasti toista kymmentä astetta.

Ensimmäinen etappi leiristä oli kahden kilometrin pituinen, sillä päätimme eilen että käymme edes yhden kerran tämän reissun aikana IHOP:ssa (ent. International House of Pancakes) amerikkalaisella aamupalalla ja kun lähellä oli sellainen, niin nyt ajatus toteutettiin, ettei jää viime tippaan.

Sunnuntaiaamuna paikka oli tupaten täynnä, mutta onnistuimme pääsemään sisään. Itse ateria oli tietenkin hyvä, eikä niin ylitäyttävä kuin muistikuvamme kertoi. Vai osasimmeko tilata järkevämmin. Pekonia, kananmunaa, pienet makkarat, paikallinen köyhä ritari, French Toast ja tietysti pari kuohkeaa pannukakkua vaahterasiirapilla. Saimme alennustakin kun edellinen asiakas oli vahingossa maksanut meidän laskumme ja jo kadonnut. Me siis maksoimme tarjoilijan ehdotuksesta heidän pienemmän laskunsa. Säästä kuusi taalaa.

Sitten vaan West Melbournen busineksien läpi tielle 192, joka johti luoteessa häämöttävään Kissimmeehen. Pääsimme taas nauttimaan tosi tylsästä suo-ja metsämaisemasta. Nelikaistainen tie oli jokseenkin viivasuora ja tapahtumaköyhä. Se kuitenkin käsi selväksi, ettei Florida varmasti ole ensimmäinen osavaltio joka täällä tulee kärsimään vesipulasta. Järviä, jokia, kanavia ja pikku lammikoita oli matkalla runsaasti.

St. Cloudista alkoi tämän suunnan kaupallinen paratiisi, liikennevaloissa seisominen ja pienet ruuhkat tulivat taas tutuiksi. Tätä kesti tavanmukaiset parikymmentä kilometriä, ennen kuin kurvasimme Orlandon laitamilla Kissimmeessä sijaitsevaan KOA-ketjun leiriin. Tästä oli matkatoimisto varannut paikat kahdeksi viimeiseksi yöksi. Enää on siis jäljellä tiistai-aamuna noin 30 km ajo autojen palautukseen.

Muutama automme oli ollut täällä jo pitempään, Rantasilat tulivat jo torstaina. Kun tulimme leiriin iltapäivän alussa, oli paikalla jo 13 autoa. Hieman myöhemmin ilmaantuivat myös Loo´t, jotka olivat olleet omilla teillään koko tämän vajaan kolme kuukautta. Kaikki oli kuitenkin mennyt voittopuolisesti hyvin, mitä nyt auton kanssa oli ollut muutama pieni vaiva. Hyväntuuliset Loo´t kertoivat naureskellen kokemuksistaan ja olivat varsin tyytyväisiä reissuunsa. Oli tosi kiva kuulla niin postiviisia mielipiteitä reissusta.

Muukin porukka jutteli kokemuksistaan, osahan oli kulkenut enemmän tai vähemmän kimpassa, toiset taas olivat tavanneet kollegoja hyvinkin harvoin. Lämmitettävä uima-allas oli ahkerassa käytössä, samoin Helandereiden paikalle hankittu siirrettävä nuotioalusta, jossa polteltiin pois vielä mukana olleita puita. Se oli ikään kuin harjoitusta huomista viimeistä kokoontumista varten.

MAANANTAI 15.12.

Kissimmeen seutu

Ajomatka 16 km, YHT. 8.151 km (14.657 km)

Hieman pohjoisemmassa ollaan ja sisämaassa, joten lämpömittari näytti aamulla sinisen taivaan alla +8. Tehtiin kolmen viikon viileysennätys, mutta kyllä päivä taas siitä lähti käyntiin. Ja onhan se hyvä, ettei pakkaillessa ja siivotessa ole liian hiostavaa…

Päivä kului muutamien viimeisten asioiden hoidossa. Pieniä viimeistelyitä kauppasektorilla, tankkauksia ja varsinkin pakkaamista. Viimemainittuun sisältyi ylimääräisten tavaroiden kokoamista parille leiripaikalle, sillä käyttökelpoinen tavara kulkeutuisi leirin henkilökunnan välityksellä kirkon avustusjärjestön kautta tarvitseville. Sitä kerääntyikin jo tänään kiitettävästi, viimeiset tavarat kootaan sitten huomenna aamulla ennen lähtöä.

Naapurina ollut kanadalainen otti kiitollisuudella vastaan kaiken ylimääräisen, kuten avatut ruokapakkaukset, joita ei voi laittaa eteenpäin leirin kautta. Vaikka ei ollutkaan varsinainen helle, oli kuitenkin shortsikeli. Viimeiset tarjolla olevat auringon säteet piti hyödyntää, sillä Suomesta kuului uutisia aivan toisenlaisesta säästä. Uima-allaskin oli vielä ahkerassa käytössä.

Altaan reunalla pidettiin myös reissun viimeinen yhteinen kokoontuminen, jossa käytiin läpi tavara-asiat, sekä huominen autojen palautus. Myös jutusteltiin mukavia reissukuulumisia. Kaikessa oli kuitenkin aistittavissa jonkinlaista haikeutta, enää edessä ei ollut seikkailuita, vaan ainoastaan rutiinia kuten autojen palautus ja lentomatka kotiin.

Kilttiä porukkaa, osanotto 100 %

Vaikka kaikki oli aika lailla pakattu ja ylimääräiset jutut koottu edelleen luovutukseen, kertyi leiripaikkojen eteen melkoisia kasoja roskapusseja. Tässä leirissä ei ollut varsinaisia roska-astioita, vaan alueella kierteli pitkin päivää henkilökuntaa golfkärryillä ja keräsi roskat pois.

Illan hämärtyessä pidettiin läheisellä telttapaikalla vielä nuotioilta ja rääppiäiset. Vaikka parhaamme oli yritetty, sekä nuotiopuita, että naposteltavaa oli vielä runsaasti jäljellä.

Ruokaa riitti rääppiäisiin kiitettävästi...

Siinä sitä istuttiin komean tulen ympärillä laajassa piirissä 28 hengen voimin ja tarinoitiin mukavia. Kotiinlähdön jännitys oli kuitenkin havaittavissa, ja porukka vetäytyi aika ajoissa viilenevästä illasta takaisin autoihinsa finaalipuuhiin.


Saatiin viimeiselle illalle komeat tulet..
 

TIISTAI 16.12. – KESKIVIIKKOA 17.12.

Kissimmee – Orlando, El Monte – Frankfurt - Helsinki

Ajomatka 32 km, YHT. 8.592 (14.689 km)

Taas oli viileä aamu, mittarissa 8 astetta ja lämmitetystä uima-altaasta nousi komea sumu. Sumua oli viimeisen lyhyen ajomatkan varrella paikoitellen myös runsaasti. Vielä kannettiin keräyspisteisiin viimeisiä tavaroita ja saatiin aikaan aika näyttävä määrä roskapusseja.

Sitten vaan navigaattoreihin Orlandon El Monten osoitteet ja liikkeelle. Vielä päästiin nauttimaan suuren kaupungin ruuhka-ajasta, kun aamulla ajettiin Sea Worldin ja Uneversal Studioiden vierestä autojen luovutukseen.

Kaikki löysivät perille hyvissä ajoin El Monten aika uuteen toimipisteeseen, jossa oli aikaisemmin sijainnut Toyotan myyntipiste. Autojen palautus sujui hyvässä hengessä ja pienistä ongelmista selvittiin vaivattomasti. Osittain tämä ehkä johtui siitä että paikallisena pomona oli puolitoista vuotta ollut Californian El Montelta siirtynyt Amman, siis vanha tuttumme edellisiltä keikoilta. Hän ratkaisi autojen tarkastuksessa ilmenneet muutamat pikku ongelman meidän eduksemme hymyssä suin. Kaikkiaan palautuksesta jäi hyvä maku, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että jotkut autot olivat aika paljon ajettuja ja vähän kärsineitäkin. Samoin autojen varusteluissa oli sellaisia eroja, jotka hieman sotivat tasapuolisuutta (samaa vuokrahintaa) vastaan.

Kilometrihaarukka oli porukalla aika suuri, sillä osa kiersi ensin viisiviikkoisten mukana Utahin näyttävät maisemat ja lähtivät vasta sitten mantereen poikki. Toiset taas ajoivat suoraviivaisempaa reittiä. Vähimmillään tuli täyteen nippa nappa 10.000 km, kun taas ahkerimmat pääsivät 15.000 km pintaan.

Enää oli jäljellä pieni kiertoajelu Orlandon seudulla, vaikka itse kaupungissa ei ole perinteisessä mielessä paljonkaan nähtävää. Retkeen sisältyi vielä mukava yllätys. Californian oppaamme Jyrki Nilsson oli ilmoittanut, että bussin mukana tulee oppaaksi Roger Nystetd, mutta kun opas tuli autosta, selvisi pikku pila.

Roger olikin vanha tuttavamme Palm Beachin suomalaisseudulta, Roger kylläkin mutta Stjernvall ja rouva Benita Porvoosta, joskin viimeisen 22 vuoden ajalta Floridasta. Monet saattavat muistaa heidät ”tähtien motellin”, Lantanan New Sun Gaten isäntäparina. Jyrkin piti hätäpäissään keksiä toinen sukunimi, ettei juttu olisi paljastunut etukäteen!

Winter Gardenin kaupungissa.. Vasemmalta; Alf, Roger, Willa, Kullervo, Matti, Anita, Marita, Liisa ja Marjatta.

Muutaman tunnin bussikeikka suuntautui Orlandon keskustaan, läheiseen Winter Gardenin uinuvaan, kivaan vanhaan kaupunkiin ja isoon merkkitavaraostariin. Onneksi matkalaukut olivat jo (liian) täynnä, joten varsinaisia ostoksia ei juuri enää tarvinnut tehdä. Hyvällä ja runsaalla lounaallakin käytiin paikallisessa kivan oloisessa italialaisessa ravintolassa. Lieköhän ”serkku” Santa Monican rannassa olevalle italialaiselle, jossa on käyty näillä matkoilla läksiäislounaalla aiemmin. Niin oli saman henkinen tämä Orlandon paikka

Enää oli jäljellä kuljetus lentokentälle ja Rogerin hyvästely. Lupasimme koko porukka käydä ensi kesänä Porvoossa tutustumaan Jokikatu 8:ssa Rogerin ja Benitan pihapiiriin ja siellä sijaitsevaan ravintola Johans´iin, joka Stjernvallit tosin eivät itse pyöritä.

Olemme näillä Caravan-lehden matkoilla käyttäneet Lufthansan lentoja ja olleet aina tyytyväisiä yhtiön palveluihin. Nyt palattiin arkeen. Orlandossa matkalaisia kyykytettiin oikein olan takaa jonottamisella. Jos käytit automaattia, jonotit aika pitkään matkatavaroiden luovutuksessa. Jos taas käytit yhtä ainoata turistuluokalle varattua palvelutiskiä, oli jonotusaika mieluummin yli kuin alle tunnin. Kaikesta kuitenkin selvittiin ajoissa, ja vieläpä ilman ylipainosakkoja, vaikka monet muut näkyivätkin tiskin tuntumassa pakkailevan erityisesti käsimatkatavaroitaan uuteen uskoon.

Iso Boeing 747-400 Jumbo täytettiin ajallaan noin 340 ihmisellä ja kahdeksan tunnin yölento Frankfurtiin oli oleellisesti helpompi kuin Los Angelesin vastaavat 12-13 tunnin rupeamat. Kuin kruununjalokivenä kaikelle, Lufthansa päätti vielä jättää muistoihimme kalkkiviivoilla kaikkien aikojen tässä yhtiössä kokemamme huonoimmat ruoat ja vähähymyisimmän palvelun! Tuntuu siltä, että siinä missä Californian reiteille pistetään uudemmat koneet, paremmat sapuskat ja palvelu, Floridasta kuljetetaan lähinnä ihmiskarjaa.

Kotiin kuitenkin tultiin ajallaan keskiviikkona klo 16.45. Yhteys sinänsä oli sujuva, sillä siitä kun astuimme Orlandossa koneeseen klo 03 yöllä Suomen aikaa, kului 14 tuntia kun olimme kylmällä ja märällä Helsinki-Vantaalla.

o Kaikki loppuu aikanaan, varsinkin hyvät jutut. Kentällä tyytyväinen ja iloinen matkalaisporukka hajaantui hyvästelyiden ja parin silmäkulman tipankin jälkeen kukin omille tahoilleen. Aika moni sanoi lähtevänsä varmuudella saman tapasille reissuille uudelleen. Ensimmäiset jo ilmoittautuivatkin ensi vuoden elo-syyskuussa tapahtuvalle läntisen Kanadan ja USA:n pohjoisten osavaltioiden kuuden viikon matkalle.

Tämä kansio sulkeutuu nyt, joskaan ei aivan täysin, sillä matkalaisten kuvia ilmaantuu galleriaan vielä myöhemminkin. Ja tämä globi jää tänne luettavaksi.

Kiitos kivalle ja reippaalle porukalle hyvin onnistuneesta matkasta. Ollaan taas kerran kiitollisia siitä, että kaikki 34 viiden viikon ja kolmen kuukauden autokuntaa selvisivät reissusta ilman vakavia terveydellisiä tai teknisiä murheita. Ja nauttivat kokemastaan.


( Päivitetty: 18.12.2014 13:39 )

 - usasyksy2014 | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 5.000




 09.12.2014 16:24 | usasyksy2014

SUNNUNTAI 7.12.

Okeechobee – Ortona Lock South Campground

Ajomatka 119 km, YHT. 7.208 km (13.706 km)

Tavanmukaisen leppeä yö, mutta aamulla oli aikamoinen sumu ja mittarissa 19 astetta. Tuulonen kävi pitkästä aikaa idän asemesta pitkin kanavaa luoteen puolelta. Ettei vaan tietäisi taas viilenevää. Sumu hälveni, mutta pilvipeite ei, oli siinä ja siinä pärjäisikö mukavasti sortseilla. Mutta sinniteltiin. Aamulla rannassa kävi tervehdyskäynnillä kaksi uteliasta saukkoa, mutta ne piipahtavat pinnassa niin nopeasti ja arvaamattomassa paikassa, ettei onnistuttu kuvaamisessa. Myös täällä harvinaisemmaksi osoittautunut valkoinen pelikaani nähtiin.

Porukka alkoi hajaantui hieman eri suunnille. Vain Innaset jäivät vielä yhdeksi yöksi tähän, pistivät repun selkään ja lenkkarit jalkaa. Suuntana oli järveä kiertävä trail. Ehkä ei kuitenkaan kokonaan…. Katsottiin hieman karttoja ja Lantanan suunnan osoitteita, sillä aika monet aikoivat mennä vielä noille suomalaisalueille ja Suomi-kahvilaan. Pääpaino oli itärannikolla, mutta aika näyttäsi kuinka pohjoiseen kukin ehtisi.

Me lähdimme Okeechobeen länsipuolta kohti Fort Myersia jatkamaan siitä, mihin tuon suunnan kierros tiistaina jäi, kun suunnistettiin Palm Beachin maisemiin. Ensin kuitenkin haimme Walmartista pari muovilaatikkoa, joihin pakataan sekalaista yli jäänyttä tavaraa ja käytettyjä kesävaatteita. Ne lähtevät Mäkisen Eeron kontilla Suomeen. Niillä ei ole varsinaista kiirettä, ei taideta Suomessa ihan heti kesäkuteita tarvita.

Lounaaseen johtavalla tiellä loppuivat leirit ja muu asutus kuin veitsellä, mutta kymmenkunta kilometriä myöhemmin kaikki alkoi uudelleen. Leirejä oli paljon, mutta ei sentään koilliskulman tapaan. Lakeportin pienessä taajamassa oli aika lailla talviasutusta. Ylitimme muutaman ison horisontista toiseen viivasuoran kanavan ja päätimme Moore Haveniin tullessa käydä katsomassa, millainen karttaan merkitty paikallinen leirintäpuisto olisi.

Se ei ollut minkään lainen. Tie päättyi romutetun näköiselle sulkualueelle, eikä mistään leiristä ollut tietoakaan. Yhtään ihmistä ollut missään, mutta kieltokylttejä kyllä. Siis ympäri ja takaisin. Näimme sentään aika monta korppikotkaa tien varren yhdessä puussa, miksi ne ovat juuri sen valinneet, ei selvinnyt meille. Sieltä ne kuitenkin tarkkailivat, mutta Ressu ei nyt ollut paikalla.

Tulimme poikittaiselle tielle 80 ja runsaat 10 mailia myöhemmin kurvasimme samaan Ortana Lock puistoon, jossa olimme jo kerran käyneet. Siitä jäi niin hyvä maku, että olimme päättäneet hoidella pyykinpesua ja esipakkausta tässä. Kopissa oli sama 90-vuotias veteraani, joka muisti meidät, mutta tietokone ei muistanut tiistain käyntiä. Niinpä kirjautuminen ei sujunut yhtään nopeammin, mutta saimme pyytämättä ison tuplapaikan pesulan vierestä. Ensimmäinen tapaamamme pesukone muuten, joka toimi luottokortilla.

Iltapäivä jatkui pilvisenä, mutta sentään lämpöisenä. Esipakkailtiin hieman ja otettiin hiiligrilli esiin ensimmäisen kerran sitten marraskuun alkupuolen Arkansasissa. Siitä alkoi se jääkausi. Yhtä pitkään oli edellisestä nuotioillasta, mutta nyt päästiin polttamaan puita taas lämpöisessä tyynessä illassa. Tätähän tämän pitäisi etelässä olla!

MAANANTAI 8.12.

Ortana Lock – Fort Myers, Shady Acres RV Travel Park

Ajomatka 114 km, YHT. 7.322 km (13.820 km)

Aamu oli täysin tyyni, mutta hieman kolea, vain 17 astetta ja pilvinen. Illan suussa oli sulusta tullut ulos pari venettä ja nyt heti aamutuimaan kivan näköinen vihreä kaksimastoinen pursi. Leiritiellä pysähdyimme kuvaamaan parinkymmenen metrin päästä kurkilaumaa plotikossa, ja oli siinä muitakin lintuja. Paikalle pysähtyi sheriffi, joka kysyi naureskellen, että eivätkö turistit ole ennen nähneet lehmiä. Niitä nimittäin oli pellolla pitemmällä.

Suuntasimme 80-tietä kohti Fort Myesriä, tankattiin La Bellessä ja ajettiin I-75 valtatien risteyksessä sijainneeseen isoon asuntoautomyymälään, jonka olimme panneet merkille jo tulomatkalla. Pihalla oli hirmuinen kuhina ja näytti että putiikki oli keskittynyt isoihin loistoautoihin. Ja niin olikin, sillä pihan perällä oli vain muutama pienempi auto – ja niidenkin hinnat täysin pilvissä. Peltiseinästä parilla erkkerillä olisi joutunut maksamaan käytettynä 110.0000 taalaa. Muutenkin tuntui että olemme tämän firman tuotteiden kanssa vähintäänkin toisella planeetalla!

Ei kun äkkiä pois nauttimaan parantuneesta säästä ja Fort Myersin kauniin keskustan kautta eräälle koko matkamme päänähtävyydelle, Thomas A. Edisonin ja Henry Fordin talviasunnoille. Teimme kummassakin täyden kierroksen. Edisonin 1890-luvulla rakentama Seminole Logde oli kertakaikkisen kodikas ja puutarha mahtava. Aivan vieressä oli Fordin perheen talvipaikka, joka ei ollut yhtä kodikas, mutta toisaalta, Fordit viettivät täällä vain pari viikkoa vuodessa, kun taas Edisonit muuttivat tänne Caloosahatchee-joen rannalle talveksi asumaan ja keksijän laboratoriotyöt jatkuivat täysillä. Edisonilla on ollut kaikkiaan melkein 1.100 patenttia. Taloa varten tuotiin puutavara laivalla Mainesta ja koska ranta oli matala, siinä oli alkujaan 450 m pitkä laituri.

Tien toisella puolella olikin hyvin säilynyt Edisonin laboratiorio, jossa mm. sytytettiin ensimmäinen sähkölamppu , olisiko ollut 1879. Koko alueella oli huima puutarha. Osasyynä tähän oli Edisonin ja Fordin kaveri, kumitehtailija Harvey Firestone. Edison tutki 1.700 eri kasvin avulla, mitkä niistä sopisivat kasvatettaviksi Yhdysvaltojen maaperällä ja tuottaisivat raakakumin valmistukseen sopivaa latexia. Ehkä kummallisimpia ovat Intiasta tuotetut banyan-puut. Banyan fikuksella on sellainen taipumus, että kasvavista oksista syntyy uusia runkoja kun niiden sivuhaarat yltävät maahan saakka, ja puu ikään kuin verkostoituu. Edisonin laboratorion edustalla on banyan, joka lienee ainakin USA:n suurin.

Todella hieno paikka astella, kun miettii minkälaisiin jalanjälkiin tässä töppösiä soviteltiin. Muistutukseksi pari lausahdusta.

Edison: Nerous on 1 % innnovaatiota ja 99 % perspiraatiota (hikoilua).

Ford: Ajatteletpa, että kykenet johonkin, tai että et kykene, olet oikeassa.

Edison viimeisellä vierailullaan Fort Myersin kodissaan. Syntymäpäivillä (84 v.) eturivissä Henry Ford ja Harvey Firestone.

Sitten jatkettiin etelään tietä 41, joka oli ruuhkaisin kokemamme koko tällä matkalla. Bisnestä oli koko ajan, samoin liikennevaloja. Kun ruuhka helpotti, kurvasimme Passport America –kirjasta valitsemaamme leiriin. Ensimmäinen yritys oli muutamassa asiassa täysin epäonnistunut; epäsiisti, rähjäinen, ei vessoja tai suihkuja, ei nettiä, eikä järjestelmän 50 % alennusta. Ja kaikki oli kirjassa kuitenkin mainittu! PA:ssa on tähän asti kaikki toiminut hyvin, tämä leiri oli kaikessa todellinen ja ylivoimainen pohjanoteeraus. Oikein pitäisi olla yhteydessä ”pääkonttoriin”.

Onneksi olimme tänne perälle ajaessa sivuuttaneet toisen ison PA-leirin, joka oli aivan seinänaapuri. Menimme siihen ja saimme kivassa ympäristössä yöpaikan, joten ei tarvinnut lähteä sen pitemmälle etsimään.

Shady Acres´ssä oli hienoin tekojärvi- ja uima-allasmaisema, mitä olemme tällä matkalla leirissä tavanneet, ja tämä oli halvempi kuin viereinen tapaus. Tässä oli oikein mielellään yhden yön, kun nettikin vielä toimi asiallisesti. No, totuuden nimessä on sanottava, ettei yhden yön matkailijalle tuhlattu parhaita paikkoja, mutta näimmehän ainakin mistä on kyse, kun asiat ovat kohdallaan.

Iltakävelyllä etsittiin jouluvaloja, mutta ei täälläkään vielä vanhan ajan huippuja ollut tarjolla.


( Päivitetty: 09.12.2014 16:31 )

 - usasyksy2014 | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 07.12.2014 16:39 | usasyksy2014

LAUANTAI 6.12.

Suomen 97. Itsenäisyyspäivä

Okeechobee

Ajomatka 21 km, YHT. 7.089 km (13.587 km)

Eräs koko matkan upeimmista aamuista. Lämpöä 19, kanava peilityyni, lintuja ja kaloja. Taivas osittain pilvessä, mutta se on luultavasti vain hyvä asia.

Lähdettiin heti aamutuimaan Okeechobeen ostoparatiisiin itsenäisyyspäivän ruokavarastoa täydentämään. Sinne ei ollut matkaa kuin kymmenkunta kilometriä, mutta jo sillä osuudella oli 441-rantatien varrella ainakin 30 leirintäaluetta ja mobile home parkkia, osa niistä aika ränsistyneitä. Tien alitti myös muutama järvestä ulos suuntautuvia kanavia, joista yksi veneilykelpoinen oli varustettu oikein sulkukammiolla.

Hankinnat hoidettiin kätevästi paikallisessa Publix –ruokakaupassa, joka on aika hyvä alallaan. Paluumatkalla ajoimme koko järveä kiertävän tulvavallin toiselle puolelle katsomaan itse vettä. Okeechobee on luokka 60 x 40 km, ja koska maasto on matalaa, se vaikutti mereltä, koska vastarantaa ei näkynyt. Rannat ovat monin paikoin ruovikkoa, joten linnut varmaan täällä viihtyvät. Ja siis koko järveä kiertää pioneerien rakentama tulvavalli, jossa on kanavia, jokia ja säännöstelyportteja joka suuntaan.

Pian oltiin taas leirissä ja ryhdyttiin valmistautumaan itsenäisyyspäivän ensimmäiseen ohjelmanumeroon, klo 12 lipunnostoon. Se tapahtui Markku Korhosen johdolla heidän autonsa edustalla, ja olosuhteista (lipputangon ja ison lipun puute) johtuen tyydyttiin seremoniassa pienempään pöytälippuun. Tunnelma oli juhlallisen iloinen, pieni puhe, hieman maljan nostoa ja naposteltavaa. Maamme-laulun tarjoili Kullervo Lehtonen huuliharpullaan. Paikalla olivat kaikki 13 autokuntaamme, edelleen vain todelliset oman tiensä kulkijat, Loo´t puuttuivat. Toivottavasti muistavat tulla autojen palautukseen.

Innasen Matti nouti lähivaunusta paikallisen kaverin käyttämään kameraa sen verran, että saimme koko porukasta yhteiskuvat.



Ryhmäkuva 6.12.2014 Gracious RV Park, Okeechobee, Florida

Ja siinäpä vasta sattui hauska juttu. Kun mies tajusi mistä on kyse, hän poistui yht´äkkiä vaunulleen – ja tuli pian takaisin mukanaan T-paita, jonka etupuolella luki SISU! Kaverin veljellä nimittäin on tuttuja Michiganin suomalaisalueella, ja paita oli kulkeutunut sieltä Floridaan. Nyt paidan omistajalla on aika hyvä käsitys siitä, mitä sana sisu tarkoittaa.

Sisupaidan omistaja ja vaimonsta, Rantasilan Kari ja Peter

Kello 17 kokoonnuttiin leirin isoon klubitilaan nauttimaan itsenäisyyspäivän juhla-ateria. Eri autoissa oli valmistettu ruokia ja salaatteja, sekä lisukkeita ja jälkiruokia. Pääruokalajina olivat kylkiluut, joista huolehtivat autokunnat Isomäki/Huuhtanen, Korhoset ja Lehtoset. Ruokaa riitti runsaasti kaikille ja saatiinpa väliin mahtumaan muutama Helenan (Isomäki) vetämä tanssiesityskin. Laulaminen jätettiin onneksi vähemmälle.

Lopuksi tietysti siivottiin suomalaiseen tyyliin jäljet ripeästi ja palauduttiin autoille. Sikälikin meni hyvin, että syömätöntä ruokaa jäi harvinaisen vähän.

Ilta oli lämmin, pimeä ja tyyni. Täysikuu mollotti aivan pilvettömältä taivaalta. Sen ympärillä näkyi laaja kehä kosteutta. Tietäneekö jonkinlaista sään muutosta?


( Päivitetty: 07.12.2014 16:46 )

 - usasyksy2014 | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 06.12.2014 21:15 | usasyksy2014

TIISTAI 2.12.

Punta Gorda – Ortona Lock South Campground

Ajomatka 108 km, YHT. 6.707 km (13.206 km)

Takana 10 viikkoa, edessä enää kaksi. Vaihteeksi hiljainen ja rauhallinen yö, mitä nyt läheinen ilmavoimien lentokenttä muutamaan otteeseen ilmoitti olemassaolostaan. Mutta lentäminenhän on tässä maassa sellainen juttu, ettei siitä melusta valiteta.

Tuli nukuttua parin edellisen yön univelkaa sen verran pois, että aurinko paistoi lämpömittariin, joten se näytti klo 07.45 jo 30 astetta. Totuus lienee jossain 20 asteen pinnassa. Käytiin Parkin toimistossa maksamassa yö ja samalla saatiin kuulla pari asiaa isosta tyypillisestä floridalaispuistosta: Paikkoja on 404 ja noin 100 on jatkuvasti asuttuja, toiset sata ovat talviasuttuja puolisen vuotta ja loput on sitten sekalaisemmassa käytössä. Pitkäaikaiset asukkaat ovat osakkaita, mutta myös vuokraustoimintaa on.

Toiminta leirissä alkoi heti aamusta, ovathan pitkäaikaisasukkaat tuttuja toisilleen. Uima-altaassa vedettiin jumppaa jo klo yhdeksän ja koirien kanssa kierrettiin aluetta. Eikä niitä täälläkään ollut vähän. Naapuriautomme oli USA:n rekisterissä oleva pitkä Mersun retkeilyauto, mutta siinä puhuttiin saksaa.

Lähdimme käymään Punta Gordan keskustassa, joka olikin aika kiva. Pitkästä aikaa näkyi paljon seinämaalauksia ja ison Peace Riverin lahden ylitti näköpiirissä kolme isoa siltaa.



Hotel Punta Gordan kuulusia asiakkaita..

Tutustuimme rannan Fisherman´s Villageen. Se ei ollutkaan vanhaa perua, vaan aika uusi mutta kivasti pitkälle laiturille rakennettu ostoparatiisi, varmaan satakunta pikku putiikkia ja ruokapaikkoja. Veneitä oli tietysti paljon, kaiken kokoisia ja mallisia.

Merkillepantavaa tässäkin kaupungissa oli pysäköintipaikkojen runsaus aivan ydinkeskustassa. Asuntoauton sijoittamisessa ei ollut mitään ongelmia. Kylässä olisi ollut paljon muutakin nähtävää, mm. V8-automuseo, mutta me keskityimme nyt tähän rannan seutuun ja lähdimme sitten I-75:sta etelään. Juuri ennen Fort Myersiä oli iso siltatyö ja jonkinmoinen ruuhka kun kolmikaistainen tie supistui kahdeksi. Heti tietyön jälkeen poistuimme Interstatelta ja suuntasimme itään tielle 80, tienviitassa luki jo Palm Beach. Sehän tarkoittaa Lantana/Lake Worth –alueen suomalaisseutuja, jonne olemme menossa tapaamaan muutamia tuttuja.

Tankkasimme taas vähän kalliimpaa polttoainetta, 2,849 taalaa gallona, kun lännempänä oltiin päästy 250-250 tasoon. Pian kurvasimme katsomaan kartan perusteella Ortonassa joen rannalla sijaitsevaa leiriä. Se osoittautui todella kivaksi armeijan pioneerijoukkojen ylläpitämäksi paikaksi, joten jäimme siihen. Tässä on tulvapadottu jokiuoma ja sen vieressä melkein Saimaan kanavan kokoinen sulku. Pioneerithan ovat tehneet tässä maassa paljon jokihommia, sulkuja ja oikaisuja. Varmaan seuraavaksi alkuperäisen mutkittelun palautuksia… Muutamassa paikassa olemme aikaisemminkin törmänneet näiden joukkojen hoitamiin leireihin ja ne ovat poikkeuksetta olleet siisteimmästä päästä. Vastaanoton hoiteli tietokoneella rauhalliseen tahtiin varmaankin 90-vuotias vapaaehtoinen eläkeläinen, eikä hintakaan ollut kytkentöineen kuin 24 taalaa – joen rannalla. Kun kehuimme leirin huolellista ilmettä, hän sanoi ylpeästi, että kaikki nurmikotikin leikataan joka maanantai.

Hyvä ja rauhallinen yöpaikka. Ei lentokenttiä, moottoriteitä tai junanratoja.

KESKIVIIKKO 3.12.

Ortona – Lake Worth, John Prince Park Campground

Ajomatka 153 km, YHT. 6.860 km (13.359 km)

Taas sama vakio +18 ja sininen taivas aamulla. Kyllästyisiköhän tähän… Kalastaja oli jo laiturilla ja noin seitsemän hengen työporukka tuli rakentamaan lisää aitaa joen penkalle ja korjaamaan joen pienemmän sivuhaaran yli johtavaa kävelysiltaa. Bobcatilla reikää turpeeseen ja painekyllästettyä aidantolppaa maahan.

Naapuriin oli tullut illalla VW Transporter campperi nostettavalla haitarikatolla. Niitä näkee täällä yhä aina silloin tällöin. Mukana oli iso koira, jonka mieliharrastus tuntui olevan ruokapöydällä seisominen. Aamukävelyllä jouduimme toteamaan lisää, kuinka siisti tämä alue todellakin oli. Kävelimme tulvapadon yli sululle ja näimme parien pienveneen sulutuksen. Matkalla löysimme kytin, jossa kehotettiin tutustumaan USA:n muihinkin armeijan pioneerijoukkojen hoitamiin virkistysalueisiin. Tosin siinä ei mainittu, onko niillä kaikilla leirintäalue.

Kyltti kertoi kartan avulla, että näitä paikkoja on 50:ssä osavaltiossa yhteensä 2.500, joista tosin vain kaksi Floridassa, ja se toinen aivan pohjoisosassa. Hyvä tietää mahdollista tulevaisuutta silmälläpitäen.

Lähdimme jatkamaan matkaa niemen poikki jokseenkin suoraan kohti itää tietä 80 seurailleen. Taas jouduimme toteamaan, että aika vähän nämä tasaisen sisämaan suorat tiet tarjoavat turistille, mutta matka joutuu. Clewistonissa tulimme Okeechobeen etelärannalle, mutta täkäläiseen tapaan järvi oli täälläkin piilotettu näkyvistä tulvavallin taakse. Mitään varsinaisia rantapaikkoja tie ei siis tarjoa. Peltoja kulotettiin muutamin paikoin ja runsaastikin savua esiintyi. Vaikuttaa siltä, että täälläkin sokeriruo´on osuus on lisääntymään päin.

South Bay ja Belle Glade muodostivat taas hieman toimintaa ja sitten liikenne alkoi vähitellen vilkastua kun lähestyttiin rannikkoa. Tie oli edelleen jokseenkin viivasuora ja seurasi vanhaa kanavaa, kaistojen määrä vaan vähitellen lisääntyi. Viime käynnistämme näillä nurkilla on kulunut hyvinkin 10 vuotta. Sen jälkeen ainakin tämän poikittaistien ja muutamien tärkeimpien pohjois-eteläsuuntaisten teiden risteyksiin on liikennevalojen tilalle tullut isot betonisillat, joten ansiosta liikenne sujui aika hyvin. Olimme odottaneet kovempaa liikennettä, mutta nyt ruuhkia tai hidastuksia ei ollut lainkaan. Tosin emme ajaneet pahamaineiselle moottoritie 95:lle saakka, vaan käännyimme Congressia etelään ja tulimme etukäteen valitsemaamme suuren John Prince Parkin järvenrantaleiriin. Tosin se edellytti pientä kiertoajelua, sillä navigaattorimme väitti itsepäisesti paikan olevan Congressin oikealla puolella. Sisäänkäynti kuitenkin oli vasemmalla, emmekä enää kohdalla ehtineet vaihtaa kaistoja.

Puisto on laaja ja suuren Lake Osbornen rannalla sijaitseva leirintäaluekin melkein 300-paikkainen. Saimme rantapaikan 35 taalan hintaan, jota ei voi pitää näillä seuduilla pahana kun ollaan veden ääressä ja lähellä kohteitamme, Lake Worthia ja Lantanaa. Rauhallistakin oli, vaikka seinänaapurina oli seudun suurin pienkonekenttä.

Puisto muuten syntyi New Yorkista muuttaneen visionääri John Princen ansiosta. Hän näki jo 1920-luvulla Floridan kasvun ja patisti kunnan ostamaan tästä maata. Kunta osti 700 eekkeriä, josta Osborne-järvi edusti 300. Ja tämä alue on kaiken ruuhkan keskellä edelleen isona puistona.

Hiukan myöhemmin viereemme asettuivat Martineerot, jotka olivat viettäneet päivää Fort Lauderdalen eteläpuolen state parkissa hiekkarannalla. Lämpöä oli melkein 30 astetta, itätuuli aika voimakas ja kosteus floridalaiseen tyyliin melkoinen. Iho ja vaatteet tuntuivat koko ajan nahkeilta. Aurinko katosi vähitellen lisääntyvän pilvipeitteen taakse ja tulipa taivaalta jonkin verran sadekuurojakin. Lämmin sade ei kuitenkaan tuntunut mitenkään pahalta, paremminkin se virkisti.

Vaikka joukkomme tiivistyvät, emme saaneet heistä lisätietoja, sillä emme päässeet kytkeytymään tämän leirin nettiin, vaikka tolppia. Yritetään myöhemmin uudelleen.

Ikävä että oli kova tuuli ja illallakin tuli sadekuuroja, sillä täällä olisi ollut muutama tulipaikka aika lähellä, paikkakohtaisia ei ollut. Olemme raahanneet polttopuita poikki mantereen ja niitä on vieläkin jäljellä joutuen kylmästä sääjaksosta. Vaikka oli ollut hyviä nuotiopaikkoja, eivät aika jäätävät illat houkutellet niihin hommiin.

TORSTAI 4.12.

Lake Worthin alue

Ajomatka 77 km, YHT. 6.937 km (13.436 km)

Yöllä oli hieman puuskaista ja sadekuuroista, mutta myös erittäin lämmintä ja tietenkin kosteaa, vähän sellaista hautovaa. Jotenkin itsestämme tuntuu, että Californian lämpimät säät sopivat meille paremmin kuin tämän laidan. Mutta kyllä ihminen varmaan tähänkin tottuu. Aamulla tuuli edelleen Atlantilta päin ja oli jonkin verran pilviä. Mittarissa tavanmukaiset noin 20 – ja lämpenevää.

Leirikävelyn jälkeen lähdimme tutkimusmatkalle Martineerojen kanssa yhdellä autolla. Näillä ahtailla kulmilla on turha käyttää useampia kulkupelejä. Portilla varasimme paikan toiseksi yöksi sillä totesimme, ettei näiltä kulmilta kuitenkaan löydy toista vastaavan hinta/laatusuhteen ja sijainnin tarjoavaa leiriä.

Ajoimme Lake Worthin keskusta kautta nostosillan yli ja käännyimme A1A-tietä etelään. Meri ei varsinaisesti näkynyt, mutta Intracoastal –sisäväylä ja sen puolen talot sitäkin paremmin. Puutarhat ja asuinalueiden porttien seudut olivat viimeisen päälle. Kaikesta näki, ettei oltu aivan huono-osaisimpien seudulla.

South Palm Beachissa käännyimme seuraavan sillan yli sisämaahan Lantanaan. Siellä katselimme vanhoja suomalaisalueita, motellikatua yms. tontteja. paljon oli paikallaan, mutta suomalaisuudesta ei juuri näkynyt merkkejä. Niinpä ajoimme läheiselle Suomi Talolle, jossa niitä oli sitäkin enemmän. Siellä valmistauduttiin täydellä touhulla puheenjohtaja Sirpa Ahon johdolla lauantaisiin itsenäisyyspäivän juhliin. Sinne oli jo ilmoittautunut parisataa osallistujaa á 30, ja lisää varmaan vielä tulee.

Jos olisimme heränneet ajatukseen aikaisemmin, niin ehkä mekin olisimme osallistuneet siihen porukalla. Yhdistys olisi jopa sallinut asuntoautojemme yöpymisen talon isolla parkkipaikalla. Nyt oli kuitenkin myöhäistä muuttaa omia suunnitelmiamme ja jatkoimme matkaa läheiseen Suomi-kahvilaan. Siellä saimme tosi hyvät lohivoileivät. Ruisleipä oli sellaista, että ostettiin mukaankin.

Koska maailma on pieni, istahdimme ulkopöytään saman eläkeläisen kanssa, jota porukkamme Korhoset kävivät varta vasten täällä tapaamassa. Kouvolalainen Vesa asustaa monen muun suomalaisen kanssa täällä puoli vuotta golfia ja tennistä pelaten. Suomen kieli on tässä leipomo-kahvilassa varmaan yleisintä tällä kulmakunnalla.

Kahvittelun jälkeen jatkoimme taas aivan rannimmaista A1A tietä etelään ja ihmettelimme mihin ihminen tarvitsee moisia asuinlinnoja? Ajatelkaa nyt mikä siivoaminenkin monen tuhannen neliön asumuksissa on, hehtaarien puutarhasta puhumattakaan.

Atlantilta tuuli kovaa ja koko seutu oli kostean suolasumun peitossa. Meri oli komean värinen ja vaahtopäät aika suuria. Pysähtymään tällä tiellä ei mahtunut, sillä kaikki oli (tietenkin) rakennettu niin, ettei turisti pääse rumentamaan maisemaa.

Jatkoimme siis etelään ja kurvasimme Del Ray Beachissa jälleen Intracoastalin poikki sisämaahan. Osoitteena oli nyt Eero Mäkisen iso varasto, jonne löysimmekin melko sokkeloisen ajorupeaman jälkeen. Varasto on aivan I-75 kyljessä ja toisella puolella on järvi. Vieressä oli pari vanhaa hiljaista asuintaloa, mutta varsinaiset asukkaat olivat leguaaneja ja hanhia, joita pääsimme näkemään ja kuvaamaan aika läheltä.

Joku kekko...

Kun Mäkiset tulivat paikalle ja portti saatiin auki, näimme lisää paikallisia lemmikkejä. Aidan toisella puolella oli kymmenkunta melko kesyä Mäkisten tänne ”vahdeiksi” tuomaa riikinkukkoa. Ne eivät ihmisiä vierastaneet. Varsinainen näky oli kuitenkin varastohalli, joka oli aikoinaan ollut lentokoneiden moottoritehdas.

Siellä oli kaikkea ja paljon. Erityisesti siellä oli vanhoja autoja ja rakentamiseen sekä sisustamiseen liittyvää tavaraa. Autojahan Eero myy edelleen ja muun tavaran selittää se, että Mäkiset rakentavat parhaillaan taloa Hypolyxon ja I-75:n kulmaan. Mieletön paikka nähdä, ja tarttuihan sieltä yhtä ja toista mukaankin. Martineerot ostivat asiallisen oloisen vain 44.000 mailia ajetun alkuperäiskuntoisen 1966 Mercury Montereyn, sillä heillä on henkilökohtaista historiaa sellaisen auton kanssa.

Varastolla meni hieman odotettua enemmän aikaa, ja kun paluumatkalla vielä poikkesimme katsomassa Eeron rakennustyömaata, oli jo käytännössä pimeä kun saavuimme leiriin. Mutta kyllä oli ollut antoisa päivä, vaikka asuntoauto ei tietenkään ole tällä rannikolla aivan ihanteellinen kulkuväline.

Päivä oli jatkunut lämpöisenä, tuulisena ja kosteana. Vaatteet liimaantuvat olosuhteisiin tottumattomaan ihoon, mutta onhan lämpö tietysti kiva juttu. Ilta näytti jatkuvan saman laisena, mutta pilviä oli nyt vähemmän.

Jos olimme johonkin pettyneitä, niin ainakin tämän leirin perusteella amerikkalaiset kämppärit ovat kesyyntyneet mitä tulee jouluvaloihin. Emme kohdanneet yhtään hienoa esimerkkiä, joitakin yrityksiä sentään.

Matkakumppanit ovat olleet aika vaitonaista sakkia. Sen saimme tietää, että Itsenäisyyspäivän leirissämme Okeechobeessa oli jo kolme autokuntaa ja pitkään omilla teillään olleet Innasetkin ilmoittivat tulevansa. Vaikuttaa siis siltä, että ”juhlavastaanotolla” ovat läsnä kaikki – ehkä miinus Loo´t?

PERJANTAI 5.12.

Lake Worth – Okeechobee, Gracious RV Park

Ajomatka 130 km, YHT. 7.067 km (13.566 km)

Luultavasti koko reissun lämpimin yö, ennen auringon nousua mittarissa oli melkein 25 ja itätuulen mukanaan tuomaa kosteutta riittävästi. Pian siis kohti pohjoista, mutta sitä ennen on käytävä kirjaston netissä hoitamassa asioita, sillä emme vaan saa yhteyttä leirin nettiin tällä koneella, vaikka naapureilta se onnistuu. Olisiko Lenovomme liian moderni tälle verkolle, sillä tolppia signaalissa kyllä on.

Ajoimme siis Lantanan kirjastoon, joka oli hyvällä paikalla aivan lähellä eilistä leipomoa ja roikuimme ovenkahvassa juuri kun se avattiin klo 10. Vaan eipä päästy myöskään kirjaston verkkoon! Alkoi mietityttää. Saimme kirjaston Keltaisilta sivuilta läheisen tietokoneputiikin osoitteen ja ajoimme sen perässä aivan Lake Worthin keskustaan. Iso pankin talo oli olemassa, mutta siitä oli poistunut kaikki business. Tyhjä arpa tämäkin, joten ajoimme Suomi-kahvilaan ruisleivän hakuun ja miettimään taktiikkaa kahvin ja toistaiseksi elämämme parhaimman wienermunkin seurassa.

Sinne tullessamme tapasimme Innaset kahvilan kulmalla, olivat käyneet lähistöllä tapaamassa Matin vanhaa koulukaveria 47 vuoden tauon jälkeen. Seuraava kohtaamisemme pitäisi oleman muutaman tunnin kuluttua Okeechobeessa. Ja Innasten sekä koulukaverin vähemmän kuin 47 vuoden kuluttua…

Saimme kahvilan business-tiedostosta osaavan tietokonekaverin puhelinnumeron ja soitimme. Rouva oli kotona, guru töissä ja tulisi klo 17 jälkeen. Ei onnistunut. Soitto Mäkisen Eerolle, joka antoi USA-Suomeksi –sivuston ylläpitäjän yhteystiedot. Soitto meni vastaajaan, emmekä siis onnistuneet siinäkään. Enää ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin luovuttaa näillä kulmilla ja toivoa, että Sireenin Leksa osaisi auttaa asiassa, hänet kohtaisimme 100 km kuluttua Okeechobeen leirissä.

Ajoimme ykköstietä pohjoiseen ja matkalle sattui erityisen hienon näköinen Palm Beachin keskusta. Emme kuitenkaan jääneet sitä nyt juuri ihailemaan, vaan ajoimme muutaman kurvan jälkeen luoteeseen johtavaa jokseenkin viivasuoraa tietä 710 Okeechobee-järven pohjoispäätä kohti. Indiantown oli ainoa pieni piristysruiske tällä osuudella, mutta näissä maisemissa vähäkin kelpasi… Päätien varressa oli kirjasto, mutta emme menneet kokeilemaan nettiä. Kiinnitimme ohi ajaessamme sen sijaan huomioita ulkoseinään. Siinä luki Elisabeth Lahti, jolle rakennus oli omistettu.

Kun kurvasimme leiriin, siellä oli jo 10 autoa paikalla. Hieman myöhemmin 12, siis kaikki muuta paitsi Nummelinit ja Loo´t. Itse leiri oli aika ahdas ja ränsistynyt, mutta klubirakennus iso ja tarkoitukseemme enemmän kuin sopiva. Oli siellä uima-allaskin, mutta vesi tuskin 20-asteista. Kuinkahan se oli jäähdytetty? Muutama paikka oli kolmen metrin päässä isoa järveä reunustavan leveän kanavan reunasta. Siitä oli yhteys järveen ja veneitä jonkin verran. Lintuja oli täälläkin runsaasti, pääasiassa isoja pelikaaneja ja muutama tosi hoikka iso haikara. Ellei sitten se nälkäkurki.

Porukka piti seuroja siellä täällä lämpimässä säässä ja klo 16 ladyt kokoontuivat suunnittelemaan huomista juhlapäivän ohjelmaa. Leksa tuli katsomaan tietokonetta, mutta ei vaan päästy yhteysasioissa eteenpäin. Alkavat tässä konstit loppua. Mutta katsotaan tietenkin tilannetta seuraavassa leirissä.

Merenrannan painostavan hiostava sää raikastui hieman täällä sisämaassa ja tuulikin rauhoittui. Auringon laskettua alkoi tuntua jopa hieman viileältä. Kun katsoi mittariin, asteita oli kuitenkin 25 paikkeilla. Pilven repaleita kulki virheettömän pyöreältä näyttävän kuun editse, mutta vasta huomenna se täytenä juhlistaa Suomen 97. itsenäisyyspäivää.

Windows 8 tiedotus

Koneemme nettiongelmista huolimatta pyrimme hoitelemaan viimeisen runsaan viikon blogit julkisuuteen. Jos ei muuta konstia ole, siirrämme tekstit tikulle ja lataamme jostain muusta koneesta. Kuvien lataaminen on kuitenkin monesti niin hidasta, että viimeiset saatetaan pistää julki vasta Suomessa. Olkaapa siis pitkämielisiä.

Mitä taas tulee yllämainittuun ohjelmistoon, sitä nyt vanhan koneen ja XP:n jälkeen käyttävänä voin vain sanoa, että en vielä ole keksinyt yhtään kohtaa, joka tässä olisi paremmin. Olen sen sijaan keksinyt loputtomasti kohtia, jotka ovat huonommin. Ehkä mobiililaitteiden käyttäjät ovat toista mieltä, mutta läppärikansan kanssa voisimme helposti perustaa kerhon, jossa kaikki ovat samaa mieltä.

Odotetaan siis vielä hetki, että Gatesin porukka saa Windows 10:n ulos, että voimme katsoa kuinka susi se on ns. tavalliselle vähänkäyttäjälle.

PS. Illalla päästiin hetkeksi yllättäen ehkä jonkun pitkäaikaisnaapurin suojaamattomaan nettiin! Vika ei siis todellakaan taida varsinaisesti olla koneessa, vaan laitteistojen yhteensopivuudessa. Iloa ei kuitenkaan riittänyt pitkään, olisiko omistaja pistänyt nettinsä kiinni yöksi.


( Päivitetty: 06.12.2014 22:09 )

 - usasyksy2014 | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 02.12.2014 16:08 | usasyksy2014

SUNNUNTAI 30.11.

Tarpon Springs – Cortez, Buttonwood Inlet RV Resort

Ajomatka 122 km, YHT. 6.479 km (12.968 km)

Aamulla mieto itätuuli ja sininen taivas. Mittarissa +13 ja pian +18. Ehkä alamme olla vähitellen tarpeeksi etelässä. Lähellä yöpyi vanha liukuovinen pakettiauto, jonka kojelauta oli täynnä jonkun leipomon pahvirasioita. Niistä ukko oli illalla heittänyt kymmenittäin sämpylöitä lähistölle – ja sen kyllä muisti aamulla, kun sata päinen lintulauma tuli aamuaterialle. Mitä lienevät naakkoja ja lokkeja.

Koska oli sunnuntaiaamu ja liikenne rantakadulla nolla, niin teimme Tarpon Sprimgsissä pienen kiertoajelun. Puistoja, sisälahtia ja tasokkaita taloja oli riittämiin. Floridassa ei muutenkaan ole edes laitakylillä näkynyt sellaisia romupihoja kuin monissa taakse jääneissä osavaltioissa. Täällä ehkä pidetään ympäristöstä kovempaa jöötä.

Sitten palasimme rannimmaiselle isolle tielle, ALT 19:lle, jolloin busines otti taas vallan Palm Harborista Dunedin´n kautta Clearwateriin. Sieltä ajoimme päivän ensimmäistä isoa siltaa ulkoriutoille. Rantatie 966 oli varsinainen täyteen rakennettu lomaparatiisi, ehkä muille mutta ei isohkolle asuntoautolle. Täällä ei kerta kaikkiaan ollut tilaa pysäköintiin, ennen kuin tilanne rauhoittui ja talot pieneivät. Jotenkin tuntui, että tämä ei ollut meille sopivaa aluetta, mutta erinomaisen kiva oli kuitenkin ajaa se läpi ja nähdä alue.

Ohitimme siis St. Petersburgin ja Gulfportin alueet ulkosaariston kautta, eli emme tiedä kuinka suuria ja ruuhkaisia alueita ne ovat. Tie 299 kääntyi sisämaahan ja ylitti Intracoastal vesitien suurta maksullista siltaa pitkin. Hinta ei kuitenkaan ollut suuri, vain 75 c. Pien liityimme Tampan lahden suun ylittävään moottoritiehen 275, jossa oli kaksi vielä huimempaa siltaa (tulli 1,25 $). Osa ylityksestä oli pengertietä ja vanhan tien pienempi osuus oli jätetty viereen kalastuslaituriksi. Sillä olikin näin sunnuntaina paljon kuhinaa.

Molemmissa päissä oli tasokkaat levähdysalueet. Poikkesimme niistä ensimmäisellä ja seuraksemme tuli varmaan 50 Harrikkaa. Sitten vaan etelään Brandenteniin tietä 41 ja sieltä länteen kohti rantaa, josta olimme katsoneet Passport America leirin. Ennen ulkoriutalle johtavaa tämän päivän mittapuun mukaan pientä siltaa oli muitakin leirejä, joten vetäisimme valitsemastamme ohi, kun sisäänkäynti tuli niin äkkiä.

Ympäri ja melko täyteen leiriin, josta saimme paikan perä ohi kulkevalle vilkkaalla tielle, jossa oli tällä kohdalla vielä jalankulkijakoroke ja asvaltin tilalla tiilistä tehty ”ääniosuus”. Leirin toimisto ei ollut viikonloppuisin auki, mutta pomo tuli hoitelemaan rahastuksen ja nettitunnukset.

Kyllä täytyy ihmetellä tätä amerikkalaisten jaksamista. Eräskin vanhempi rouva meidän puolellamme leiriä on asunut tässä 12 vuotta. Takaosastolla sen voisi jotenkin ymmärtää paremmin, sillä siellä on modernimpi alue ja muutama vesiplottikin somistuksena. Mutta tässä oltiin, eikä lähdetty iltapäivällä enää etsiskelemään uusia paikkoja.

Jotkut autoistamme on jo tulossa Key Westistä, jotkut ovat siellä ja joku vielä menossa.  Viesteistä päätellen ainakin sunnuntai oli tosi ruuhkainen isolla autolla siellä pyöriä, ja onhan se ahdaskin. Jotkut ovat ratkaisseet siellä käynnin menemällä leiristä taksilla, tai bussilla keskustaan. Yleinen mielipide on ollut tosi positiivinen, kiva kaupunki.  

 

MAANANTAI 1.2.

Cortez – Punta Gorda, Alligaton Park

Ajomatka 130 km, YHT. 6.609 km (13.098 km)

Liikenne oli tässä korvan juuressa kova, minne mahtoivat kaikki olla menossa. Se kuitenkin hiljeni lähes täysin sydänyöksi, alkaakseen aamulla taas aikaisin. Yhden yön kokemuksen perusteella ei voi kuin kummastella näiden kauemmin tässä asuvien unenlahjoja.

Aamulla on täysin sininen taivas ja mittarissa +18. Kyllähän se vähän auttaa kestämään. Teimme ensin kieroajelun leirissä, koska roskis oli aivan takaosassa. Takaosan pitkäaikaisia asukkaita on helpompi ymmärtää, sillä siellä eivät tien äänet juurikaan kuulu ja koko alue on aivan toisella tavalla viimeistelty puutarhamainen. Siellä oli myös vesiallas, jonka ympärillä paikat sijaitsivat. Ulkoreunan paikkoja puolestaan kiersi osittain pieni kanava. Mutta kyllä oli tämän osaston hintakin melkein tupla verrattuna kadun puoleen, 81 taalaa yö! Ilmeistä on kuitenkin, että tänne kivaan osastoon otetaan lähinnä pitkäaikaisia asukkaita.

Jatkoimme leiristä muutaman mailin itään ja hoitelimme Brandentonissa sekalaisia asioita, kun ennen kuin jatkoimme alueelta pois. Parin päivän kuume (Peterillä) hidasti etenemistä myös alkuperäisen suunnitelman (Fort Myers) osalta. Tästä päivästä tuli siinä mielessä eräs tylsimmistä, että kun kyllästyimme ruuhkaiseen 41:een Sarasotan eteläpuolella, otimme 70 km matkalle I-75 päätien. Sillä oli aika kova liikenne ja keskialueen puita oltiinkin jo kuskaamassa pois kolmannen kaistan rakentamiseksi.

Tulimme Punta Gordaan, mutta emme menneet siihen keskustaleiriin, jossa esim. Sireenit olivat olleet. Juuri tänään oli nimittäin se päivä, jolloin Passport America –edut päättyivät siinä leirissä. Valitsimmekin lähistöllä toisen, erittäin siistin ja suuren Alligator Parkin, jossa alennuskausi päättyy vasta 14. joulukuuta. Puistossa asuu pääasiassa pitkäaikaista mobile home väkeä, mutta paikkoja on myös olemassa matkustavaisille.

Tullessamme klo 16 toimisto oli juuri menossa kiinni, mutta saimme asiat aloitettua ja loppuun ne hoidetaan aamulla. Hyvin hoidetulla nurmikentällä oli joitakin puita ja isot siistit betonilaatat autoille. Mikäs tässä oli ollessa, kun lämpötilakin oli ensimmäistä kertaa viikkoihin vielä illallakin sellainen, että melkein olisi pitänyt hurauttaa ilmaistointia.


 - usasyksy2014 | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 5.000